Etsikkoaikoja

16.8.2009
Arkkipiispa emeritus John Vikströmin saarna Tyrvään Pyhän Olavin kirkon käyttöönottomessussa 11. sunnuntaina helluntaista, 16. elokuuta 2009.

Matt.11:20–24

Sitten Jeesus alkoi soimata niitä kaupunkeja, joissa hän oli useimmat voimatekonsa tehnyt, siitä etteivät ne olleet tehneet parannusta:

”Voi sinua, Korasin! Voi sinua, Betsaida! Jos teidän kaduillanne tehdyt voimateot olisi tehty Tyroksessa tai Sidonissa, niiden asukkaat olisivat jo aikoja sitten verhoutuneet säkkiin ja tuhkaan ja kääntyneet. Minä sanon teille: Tyros ja Sidon pääsevät tuomiopäivänä vähemmällä kuin te.

Entä sinä, Kapernaum, korotetaanko sinut muka taivaaseen? Alas sinut syöstään, alas tuonelaan saakka! Jos sinun kaduillasi tehdyt voimateot olisi tehty Sodomassa, se olisi pystyssä vielä tänäkin päivänä. Minä sanon: Sodoman maa pääsee tuomiopäivänä vähemmällä kuin sinä.”

Tämä päivä Tyrvään vanhassa Pyhän Olavin kirkossa on monien ja monenlaisten muistojen päivä, surullisten mutta myös iloisten muistojen päivä.

Itse muistan miten järkyttävä näky avautui minulle tuona sunnuntaiaamuna pian kaksitoista vuotta sitten. Olin matkalla Karkkuun jatkaakseni edellisenä perjantaina alkanutta piispantarkastusta. Maantieltä näin, mitä täällä niemekkäällä oli tapahtumassa.

Kirkon mustuneet päädyt törröttivät kohti taivasta. Katto oli rojahtanut alas päätyjen väliin. Alhaalta nousi musta savu. Karkku sai silloin odottaa ja käänsin virka-autoni kohti kirkkoa. Täällä avautui sitten toinen näky: Kirkonmäki täynnä paloautoja ja syvästi järkyttyneitä ja surevia ihmisiä.

Kolmas muistikuva liittyy iltapäivällä pitämäämme rukoushetkeen palaneen kirkon raunioiden edessä. Veisattiin, rukoiltiin, itkettiin. Ja miehet, jotka olivat valmistaneet paljon työtä ja taitoa vaatineen katon päättivät: Teemme sen uudestaan.

Muistan myös muutaman neuvottelun, jossa kirkon sisustuksen jälleenrakentamista pohdittiin ja suunniteltiin, ja tietenkin myös sen suuren ilon ja juhlan päivän, jolloin uuden katon ja sisustuksen saanut kirkko vihittiin uudelleen käyttöön.

Monilla teistä on tietysti muitakin muistoja, jotka tänään nousevat pinnalle.

Niin, mitä liikkui ajatuksissanne ja mielissänne, kun tämä kirkko oli palanut, kun sitä ei enää ollut olemassa, kun jäljellä oli vain mustuneita seiniä ja päätyjä? Kun seisoitte kirkonmäellä katsomassa hävitystä?

Luulen, että moni koki, että jotain enemmän oli palanut kuin vain tämä kirkkorakennus sisustuksineen ja kattoineen. Jotain muutakin oli poissa. Tuli niin outo ja turvaton olo. Merkillinen yksinäisyys valtasi mielet kun vanha turvallinen kirkko yhtäkkiä oli poissa.

Päivä jolloin Jeesus itkee

Miltä tuntuisi, jos poistettaisiin kaikki kirkot suomalaisesta maisemasta? Miltä tuntuisi, jos jokaisen kirkon paikalla olisi jäljellä vain tyhjä kumpu puitten välissä? Ei kirkkoja, ei pappeja, ei kristinuskoa. Miten silloin toimittaisiin elämän suurissa käännekohdissa, kun lapsi on syntynyt, kun kuolema on tullut vieraaksi? Minkä, kenen, puoleen silloin käännyttäisiin, kun jokin järkyttävä onnettomuus ja katastrofi on tapahtunut?

Elämämme kriisit ovat totuuden hetkiä. Nuo hetket, jolloin seisomme ehkä menetetyn omaisuuden raunioilla, terveytemme tai läheisen ihmissuhteen raunioilla, menetetyn työn ja elämäntehtävän tai menetetyn nimen ja kunnian raunioilla.

Nämä ovat hetkiä ja tilanteita, jolloin meidät pysähdytetään, hyvinkin kovakouraisesti. Hetkiä, jolloin joudumme katsomaan sellaisia asioita silmiin, joita emme ole uskaltaneet nähdä. Hetkiä, jolloin joudumme arvioimaan monta asiaa uudelleen, jolloin havahdumme näkemään, miten toisin olisi pitänyt ajatella, toimia ja elää, jolloin meille valkenee, mitä kaikkea olimme saaneet omistaa sitä tiedostamatta ja ajattelematta.

Tästä on kyse tämän sunnuntain raamatunteksteissä ja sanomassa. Tämä sunnuntai on se kirkkovuoden päivä jolloin Jeesus itkee. Lapsuudenkodissani oli keskeisellä paikalla taulu, jossa Jeesus istuu vuoren rinteellä. On yö. Alhaalla erottuvat kaupungin ääriviivat. Ja Jeesus itkee. Hän itkee, koska hän hengessään näkee, miten tämä kaupunki pian hävitetään niin, ettei jää kiveä kiven päälle. Jeesus itkee, koska näin ei olisi tarvinnut käydä – jos kaupungin kansa olisi toiminut toisin. Jos. Mutta ei. ”Et tajunnut etsikkoaikaasi”, Jeesus sanoo itkun keskellä.

Tämä on se päivä, jolloin itse Jumala itkee. Itkee rakkaudesta kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat hukanneet etsikkoaikansa – jotka saivat tilaisuuden ja mahdollisuuden, mutta eivät sitä käyttäneet.

Kaikella on aikansa

Sanassaan Jumala kehottaa meitä huolettomuuteen. Mutta on myös olemassa väärää huolettomuutta, sitä huolettomuutta, jota hengelliset isämme ja äitimme kutsuivat suruttomuudeksi. Huolettomuutta, joka saa meidät lykkäämään asioita kunnes on jo myöhäistä, varsinkin ne asiat jotka liittyvät jumalasuhteeseemme:

Sitten kun on vanha, sitten kun sairastuu, sitten kun tulee vaikeita asioita ja tilanteita eteen, silloin ehtii näitä asioita pohtia. Silloin voi ruveta kääntymään Jumalan puoleen ja rukoilla. Muttei vielä. Nyt ei ole tarvetta. Vasta sitten.

Tee parannus, sanoo sielunvihollinen. Tee parannus jo huomenna.

Ja Jeesus itkee.

Sana etsikkoaika viittaa siihen mahdollisuuteen, ettei kaikki ehkä sittenkään järjesty. Että kaikella on aikansa. Että aika voi mennä umpeen. Että jotain voidaan lopullisesti kadottaa. Että itse voi joutua kadotukseen.

Edellisessä katekismuksessamme, sen Kristinoppi-osassa, oli kohta, jonka otsikkona oli Etsikkoaikoja. Siinä sanottiin:

”Ihmisen elämässä on aikoja, joina Jumala erityisesti vetää häntä puoleensa. Sellaista aikaa sanotaan etsikkoajaksi. Useimmiten Jumala kutsuu meitä jo nuoruudessa.”

Sitten seurasi lainaus Jesajan kirjasta:

Etsikää Herraa silloin kun hänet löytää voidaan; huutakaa häntä avuksi kun hän läsnä on. (Jes 55:6)

Etsikää Jumalaa silloin kun hänet löytää voidaan, kun hän läsnä on! Mutta eikö Jumala ole aina läsnä? Eikö Jumalan puoleen voi kääntyä milloin tahansa? Eikö hän ole aina löydettävissä? Eikö hän aina ole ihmisen käytettävissä? Hyllyllä, jolta hänet voi ottaa milloin vaan, milloin minulle sopii?

Jumalan vierailu

Professori ja piispa Aimo T. Nikolainen, jolla muuten oli kesäpaikka täällä ihan lähellä, Karkussa, kirjoittaa kirjassaan Tämän päivän evankeliumi näin:

”Mitä hengellisissä puheissa usein toistuva etsikkoaika merkitsee? Alkutekstin sanat voisi kääntää suomeksi vaikkapa piispantarkastuksen määräajaksi. Käsite on alun perin vanhatestamentillinen ja tarkoittaa Jumalan vierailua kansansa keskuudessa.”

Näin Nikolainen, entinen opettajani ja kollegani.

Jumalan vierailu kansansa keskuudessa. Tarkistin ja totesin, että Uuden Testamentin kreikankielisessä alkutekstissä on todella sana episkopee, latinaksi visitatio.

Etsikkoaika on itse Jumalan toimittama visitatio. Ja sillä on määräaikansa, alku ja loppu. Jumala määräämä ja ilmoittama aika.

Tässä siis ollaan. Näillä ehdoilla täällä eletään. Jumalan ehdoilla eikä meidän.

Tästä on viime kädessä kyse, kun puhumme etsikkoajasta. On kyse Jumalan erityisestä vierailusta, aikana, jonka hän määrää, emme me.

Kristillisen kirkon 2000-vuotisen historian aikana on saatu kokemuksia Jumala tavasta toimia keskuudessamme. Tällöin on voitu todeta, että Jumala käy kansansa keskuudessa erityisesti kriisien aikoina. Yksittäisen ihmisen tai kokonaisen kansakunnan kriisi on usein Jumala vierailun, Jumalan visitation, erityinen määräaika.

Silloin lähestyy hän, jonka ääni kuuluu, ei vain Eedenin puutarhassa – ”Ihminen, missä olet?” - vaan myös yön pimeydestä korkeitten aaltojen keskeltä: ”Minä tässä olen. Älkää pelätkö!”

Uskallan ajatella, että se mikä Vammalassa on koettu vanhan Pyhän Olavin kirkon ympärillä runsaan kymmenen viime vuoden aikana, on ollut teille erityinen etsikkoaika.

Järkyttävä palo oli valtava kriisi. On ollut muitakin kriisejä. Olen kuullut että kriisiä tarkoittava merkki kiinan kielessä on kahden merkin yhdistelmä, uhan ja mahdollisuuden yhdistelmä. Kriisi on uhka ja mahdollisuus, uusi mahdollisuus.

Uskomme mukaan Jumala voi kääntää jokaisen kriisin meille uudeksi mahdollisuudeksi. Sitähän sana etsikkoaika juuri tarkoittaa. Ja tästä nyt todistaa koko tämä uusittu kirkko puhtaine seinineen, kattoineen, sisustuksineen, maalauksineen.

Rakkaat seurakuntalaiset! Ottakaa tämän kirkon dramaattinen lähihistoria Jumalan teille antamana erityisenä etsikkoaikana, mahdollisuutena uuteen elämään Jumalan yhteydessä, Jumalan uudistavan armon ja rakkauden yhteydessä!

Koen, että minulla on tässä tilanteessa sekä oikeus että velvollisuus osoittaa teille apostoli Paavalin välittämän Jumalan samalla kertaa sekä vakavan että rohkaisevan sanan:

”Oikealla hetkellä olen kuullut sinua,
pelastuksen päivänä olen tuonut sinulle avun.
Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä.”
(2. Kor 6:2)

- Takaisin.