Rovasti Osmo Ojansivun avaussanat
Tyrvään Pyhän Olavin kirkon käyttöönottojuhlassa

13.8.2009
Arvoisat kutsuvieraat ja juhlayleisö, hyvät naiset ja herrat!

Tyrvään Pyhän Olavin kirkolle on vuosisatojen saatossa kokoonnuttu iloissa ja suruissa. Tänään tällä tyrvääläisten ja nykyisten sastamalalaisten kirkolla on ilon päivä.

Kirkko on lähestymässä 500 vuoden ikää. Alkujaan tällä paikalla on ollut kaukaisten esi-isiemme uhripaikka, johon kristinusko toi katolisen kirkon. Turun piispa Maunu III Särkilahti lienee ollut mukana peruskiven laskemisessa, ja keskiajan viimeinen katolinen piispa Arvid Kurki toimittamassa kirkon vihkimistä kesällä vuonna 1515.
Samoihin aikoihin syntyi myös Tyrvään seurakunta, joka näin erosi itsenäiseksi kirkkoherrakunnaksi suuresta Sastamalan emäseurakunnasta. Näin saattoi tapahtua, koska oli olemassa itsenäisen seurakunnan edellytykset oma kirkko, pappi ja hautausmaa.

Seurakunnan pääkirkkona tämä kirkko palveli vuoteen 1855, jolloin sille valmistui uusi kaksitorninen kirkko Vammaskosken rannalle. Kirkko vaipui yli sadaksi vuodeksi ”ruususen uneensa”, mutta samalla kätki sisäänsä satojen vuosien kuluessa patinoituneen kirkko- ja taideaarteen.

Osuvasti on sanottu, että tämä kirkko ei ole koskaan ollut valmis. Historiansa aikana se on sisustukseltaan muuttunut katolisesta luterilaiseksi, sitä on ”enätty ja parttu”, laajennettu ja korjattu. Kaksi taiteilijaa on tehnyt maalauksia. Andreas Löfmark maalasi vuonna 1780 opettavan Via Dolorosan, Ristin tien, pitkälle pohjoislehterille sekä opetuslapsia ja viimeistä tuomiota esittävät maalaukset länsilehterille. Näitä ennen tuntemattomaksi jäänyt taiteilija oli maalannut alttarialueelle paratiisin ja ehtoollisen asettamisen. Niin ikään saarnastuoli oli saanut runsaan koristelunsa ja siitä oli tullut sanan kirkon kruunu. Katolisena aikana kirkon keskuksena oli ollut kuusiosainen alttarikaappi, ”Marian kruunaus”, jota nyt säilytetään Kansallismuseon kokoelmissa.

Tyrvään vanha kirkko sai 1970-luvulla takaisin Norjan kansallispyhimyksen Pyhän Olavin mukaan annetun nimensä, samalla sille alkoi kirkon uusi nousu ja uusi aika. Morsiusparit löysivät tänne tiensä, samoin enenevässä määrin myös matkailijat. Ainutlaatuinen miljöö Rautaveden kansallismaisemassa ja sisäinteriööri tekivät tänne tulijoihin syvän vaikutuksen. Kirkon rauhassa kavala maailma oli kaukana.

Historiansa ehkä dramaattisimpaan vaiheeseen kirkko joutui 21. päivänä syyskuuta vuonna 1997. Varhaisena aamuhetkenä seistiin mykistyneinä savuavilla raunioilla. Tuhopolttaja oli iskenyt. Äsken talkoilla tehty paanukatto ja koko vuosisatainen, penkkeihin, lehtereihin, saarnastuoliin, alttariin ja kaikkialle kirkkoon patinoitunut historia oli haihtunut savuna ilmaan. Jäljellä oli tuskaisia kysymyksiä ja jällenrakentamisen tie, joka tuntui umpihangelta.

Nopeasti täällä kuitenkin hyväksyttiin se, että tapahtunut tuhotyö kuuluin niihin, joiden tekijä ei ymmärtänyt, mitä hän teki. Siksi katse ja voimat käännettiin jälleenrakentamiseen. Talkoolaisten ja koko kansan sisu vain kasvoi. Katastrofi ja suru eivät lannistaneet, vaan liittivät ihmiset entistä vahvemmin yhteisen päämäärän saavuttamiseen.

Kesällä 2003 saatiinkin juhlia puuvalmiin kirkon käyttöönottoa. Ja ilo oli suuri – me teimme sen. Arkinen työ oli täällä työskennelleiden hiljaista, mutta syvää hartautta. Sillä työllä oli sisältönsä. Kirkko kuuluu suomalaisen sielunmaisemaan.

Jällenrakennustyössä on ollut oikeastaan kolme vaihetta. Helpoin oli ulkoasusta päättäminen. Sisätilasta päättäminen oli jo vaikeampaa. Ratkaisuksi tuli arkkitehti Ulla Raholan johdolla toteutettu tuhoutuneen kirkon sisätilan maiseman palauttaminen. Ei pyritty kopioon, ei myöskään valittu täysin uutta tai modernia sisustusta. Ratkaisussa merkittävää osaa näyttelivät paikallisten ihmisten muistikuvat ja tunnekokemukset kirkosta. Se palveli surutyössä ja auttoi ymmärtämään, että tuhoutunutta kirkkoa ei enää saada sellaisenaan takaisin.

Kolmannen ja vaikeimman vaiheen jälleenrakentamisessa tuli muodostamaan maalausten tekeminen. Uutuuttaan hohtava puuvalmis kirkko oli hyvin kaunis ja uskollisten talkoolaisten kädenjälki taitavaa. Mietimme maalataanko vai ei. Kerran taas tätä miettiessämme, peili- tai paneelipintoja katsellessamme joku silloisen sisätilaryhmän jäsenistä totesi ”Pitää siinä olla rohkea ihminen, joka tuohon pensselinsä pistää”.

Ratkaisuksi tuli kuitenkin maalaaminen ja taidekuvien tekeminen. Seurakunnan päättäjät olivat tästä yksimieliset. Arkkitehti Ulla Rahola oli jo sisätilan suunnitelmia laatiessaan lähtenyt siitä, että sisätilassa maalataan samat pinnat, mitä olivat maalattuja myös tuhoutuneessa kirkossa. Kirkkovaltuusto teki asiaa koskevan päätöksen 3.6.2003, kirkkoneuvosto asetti (12.12.2003) omat reunaehtonsa toteamalla, että maalaustyö tapahtuu entisen kuvaohjelman pohjalta käyttäen esittävää ja figuratiivista muotokieltä.

Kokouksessaan kesällä 2005 kirkkoneuvosto päätti yksimielisesti kutsua maalaustyön toteuttajiksi taidemaalarit Kuutti Lavosen ja Osmo Rauhalan. Heidän tekniseksi avustajakseen kutsuttiin Esko Kangasniemi. Samalla valittiin luonnosten hyväksymistä varten työryhmä, jonka jäseniksi kutsuttiin Kansallismuseon silloinen intendentti, nykyinen pääjohtaja Helena Edgren, kirkkovaltuuston puheenjohtaja Pertti Järvinen, rovasti Timo Kökkö, arkkitehti Ulla Rahola ja kirkkoneuvoston varapuheenjohtaja Maiju Vuorenoja. Puheenjohtajaksi valittiin kirkkoherra Osmo Ojansivu ja sihteeriksi talouspäällikkö Paula Laasanen. Viimeiset kuukaudet puheenjohtajana on toiminut Pertti Järvinen ja sihteerinä Maiju Vuorenoja.

Luonnostyöryhmä sai kutsun käsittääkseni koko kirkkommekin historiassa ainutlaatuiseen ja haasteelliseen tehtävään. Se sai läheltä seurata taidemaalareiden luomisprosessia ja työn etenemistä luonnoksista taidekuviksi kirkon paneeleihin. Valmista sapluunaa työryhmälle ei ollut.

Työtavaksi muodostui keskustelu taidemaalareiden tekemien luonnosten pohjalta. Se oli rakentavaa, kunnioittavaa ja hedelmällistä. Työryhmä ei ymmärtänyt rooliaan kontrolloivaksi tai sensuroivaksi, vaan taiteilijoiden herättämiä kysymyksiä pohtivaksi, palautetta antavaksi ja työtä tukevaksi. Kaikki lopulliset luonnokset, 101 kappaletta, hyväksyttiin luonnostyöryhmässä yksimielisesti.

Teologiselta kannalta katsottuna kirkkoon on maalattu koko pelastushistoria eli luominen, lunastus ja viimeinen tuomio sellaisena kuin 2000-luvun taidemaalarit sen näkevät. Opettavasta kerronnasta on siirrytty sisällön ja tunteen kautta vaikuttamiseen.

Tyrvään Pyhän Olavin kirkon jälleenrakentamisen kolmas, viimeinen ja ehkä vaikein vaihe on nyt valmistunut. Taidemaalareiden työ otetaan tänään vastaan tässä juhlassa. Iloitsemme, että piispa Kari Mäkinen on tekemässä sen meidän kanssamme.

Työ puhuu puolestaan. Jo kutsuessaan Kuutti Lavosen ja Osmo Rauhalan seurakunta oli vakuuttunut, että maamme eturivin taidemaalareiden joukossa juuri he olivat oikeat taiteilijat tähän työhön. Löysimme sittenkin rohkeat miehet.
Maalaustyö ei ole ollut vain tekniikkaa, vaan taidekuvissa nousee esiin ennen muuta kuvilla puhuminen ja sisältö. Luterilainen kirkko on perinteisesti ollut sanan kirkko. Tässä kirkossa kohtaamme sen nyt entistä vahvemmin myös kuvan kirkkona, joka haastaa kävijänsä katsomaan ja antamaan kuvan itsessään puhua. Kristillisissä kirkoissa taidetta ei koskaan ole pelkän koristelun vuoksi. Viime kädessä sen tehtävä on sama kuin evankeliumin saarnan, julistaa Jumalan armollisuutta Kristuksessa. Jumala ottaa ihmisen työn käyttöönsä.

Katsellessani tänään tätä kirkkoa, monille meistä rakasta ja raskasta, ajatuksiini nousee Psalmin 42 sanat. Niiden sanoilla toivotan teidät kaikki lämpimästi tervetulleiksi kirkkotaiteen juhlaan ja seurakunnan ilon päivään!

” Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa, niin minä kaipaan sinua, Jumala. Minun sieluni janoaa Jumalaa, elävää Jumalaa. Milloin saan tulla temppeliin, astua Jumalan kasvojen eteen.
Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani.”

- Takaisin.