Piispa Kari Mäkisen puhe
Tyrvään Pyhän Olavin taiteen vastaanottojuhlassa

15.8.2009
Kaikella on määrähetkensä,
aikansa joka asialla taivaan alla.
Aika on purkaa ja aika rakentaa,
aika itkeä ja aika nauraa,
aika on valittaa ja aika tanssia,
aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä.
Aika on repäistä rikki ja aika ommella yhteen,
aika olla vaiti ja aika puhua.

Arvoisat juhlavieraat,

Nyt on aika ottaa vastaan lopullisesti, sisätilojen viimeistelyä myöten valmis Pyhän Olavin kirkko.

Kun kirkon jälleenrakennus käynnistyi, kantavana ajatuksena oli palauttaminen. Sellainen, mikä on aivan perustavasti ja syvimmältään merkittävää, ei saa kadota. Elämän voimat ovat suuremmat kuin tuhovoimat.

Nyt kun Kuutti Lavosen ja Osmo Rauhalan maalaukset ovat valmistuneet, voi todeta, että kyse on ollut vielä enemmästä kuin luovuttamattoman perinnön palauttamisesta ja säilyttämisestä. Kyse on uuden luomisesta. Kokonaan uuden, sellaisen, joka on poikkeuksellisen merkittävää niin suomalaisen kulttuurille kuin kirkon kirkolle.

Näitten maalausten myötä Pyhän Olavin kirkosta on tullut kirkko, joka on erityisellä tavalla juuri tämän ajan ihmisen kirkko, tavalla, joka ei yhdellekään uudelle kirkolle olisi mahdollista.

Kun tänne astuu sisään, astuu keskustelun keskelle. En tarkoita kirkosta ja maalauksista julkisuudessa käytävää keskustelua. Tarkoitan sitä dialogia, jota kirkko itsessään käy. Keskustelu on syvää, moniäänistä ja monitasoista. Keskeinen rooli keskustelussa on Kuutti Lavosen ja Osmo Rauhalan maalauksilla.

Kyse on kahden tinkimättömästi ja rohkeasti omanlaisensa taiteilijan maalausten välisestä vuoropuhelusta. Se on kahden kuvakielen välistä keskustelua, mutta samalla näen siinä myös kaksi erilaista lähestymistapaa todellisuuteen.

Toinen erittelee ja porautuu merkitysten monikerroksisuuteen, toinen heittäytyy ihmisenä olemisen kokemukseen ja sen syvyyteen. Molemmat lähestymistavat edellyttävät paljon nöyryyttä elämän edessä.

Tunnistan lähestymistavoissa taustalla myös modernin kulttuurin ja modernin ihmisen kaksi puolta: sen joka käy elämää päin älyn, tieteen ja tutkimuksen keinoin ja sen joka kantaa ihmisen olemassaolon tuskaa ja yksinäisyyttä. Harvinaislaatuisella tavalla tässä kirkossa näitten maalausten kautta modernin ihmisen eri puolet käyvät nyt tasapainoista, kunnioittavaa keskustelua keskenään. Juuri kirkko on sille oikea paikka.

Keskustelu merkitsee samalla sitä, että täällä moderni ihminen asettuu vuoropuheluun kristillisen uskon koko perinnön ja syvimmän sisällön kanssa. Raamatun, Vanhan ja Uuden testamentin, luomisen ja Jumalan ihmiseksitulon salaisuuksien, elämän kaikkein perustavimpien kysymysten kanssa.

Se vuoropuhelu on tässä näkyvissä, silmien edessä, näissä maalauksissa. Ajattelun ja tunteen, tietoisen ja tiedostamattoman yhdistelmänä.

Kysymyksessä on myös kulttuurin kahden osa-alueen, kahden elämänalueen välinen dialogi: taiteen ja uskonnon. Kirkkotaiteella on pitkä perintö ja perintö on tässä läsnä, mutta nykyisessä tilanteessa, jossa kulttuurin eri lohkot ovat pitkälle eriytyneet, tämä dialogi on rajoja murtavaa, hedelmällistä ja uudenlaista. Se avaa uusia ovia taiteen ja uskon välille, ovia, joista virtaa raikasta ilmaa.

Tässä tilassa keskustelua eivät käy vain maalaukset keskenään ja katsojan kanssa, vaan keskusteluun osallistuu koko rakennus, sen interiööri ja historia.

Keskiajalta lähtien kaikkien sukupolvien rakennukseen tuomat kerrokset ovat tässä mukana; aikaisemmat sukupolvet osallistuvat keskusteluun, tuovat siihen oman äänensä, taustan ja perspektiivin. Ilman historiaa myös maalauksilta ja niiden vuoropuhelulta puuttuisi olennainen syvyys ja merkitys.

Tässä tilassa keskustelu on nyt keskustelua menneisyyden ja nykyisyyden kesken. Se koskee sellaisia ihmisen elämän pitkiä pohjavirtoja, jotka vuodet, tai vuosisadat eivät muuta, koska ihmisenä oleminen on perustaltaan samaa.

Olennaista on, että kaikki tämä tapahtuu kirkossa. Kirkko on jumalanpalvelustila, pyhän kohtaamisen tila, Jumalan kohtaamisen tila. Se merkitsee, että keskustelu täällä – historian ja nykyhetken, ihmisen eri puolien, taiteen ja uskon, perinnön ja sen tulkintojen, elämän rikkauden ja runsauden yhtaikainen läsnäolo ja vuorovaikutus – on osa sitä dialogia, jota ihminen käy Jumalan kanssa ja Jumala ihmisen kanssa. Sitä varten tämä kaikki on, sitä palvelee. Tämä ei ole olemassa itseään varten.

Pyhän Olavin kirkko on nyt monitasoisen keskustelun kirkko. Keskustelulle on ominaista, että se ei sisällä tarvetta päästä lopputulokseen tai ratkaista oikeassa olemista. Se vain on tässä niin kuin ihmisen elämän moninaisuus on Jumalan edessä.

Voi vain kuvitella sitä, millaisia keskusteluja te, Kuutti Lavonen ja Osmo Rauhala, olette omassa sisimmässänne käyneet tämän työn aikana, millaisia sisäisiä matkoja kulkeneet. Olette heittäytyneet työhön koko persoonallanne ja koko elämällenne ja siten avanneet sellaisia elämän ja uskon näkymiä, jotka ovat tosia ja tyhjentymättömiä.

Nyt on aika lämpimästi kiittää teitä siitä. Te olette antaneet tämän itsestänne, kirkolle ja meille jotka tänne tulemme.

Haluan myös kiittää seurakuntaa ja taustalla vastuuta kantanutta työryhmää rohkeudesta tehdä Pyhän Olevain kirkosta uudenlaisen dialogin kirkon, sellaisen, jollainen ajattelen, että kirkon tulee tässä ajassa olla, ei ylhäältä julistava vaan dialogiin antautuva.

On aika ottaa tämä vastaan. Sen voi tehdä vain astumalla tämän keskustelun keskelle, olemalla vaiti ja antamalla kirkon ja maalausten puhua.

Jostain osasta kirkkoa, jostain kuvapinnasta voi löytyä kohta, johon tarttua tai joka tarttuu johonkin oman mielen kerroksissa. Silloin voi mielessään osallistua keskusteluun, tuoda siihen oman elämänsä ja oman elämänsä kokemuksen, tunnistaa jotain omasta itsestään, omasta paikastaan elämässä ja maailmassa ja katsoa sitä rauhassa Jumalan edessä.

- Takaisin.