Tyrvään Pyhän Olavin kirkko

Etusivulle.
Tyhjä.
Aukiolo
Tyhjä.
Tapahtuu Tyhjä.
Historia.
Tyhjä.
Paanutalkoot.
Tyhjä.
Tuhopoltto.
Tyhjä.
Jälleenrakennus.
Tyhjä.
Kirkonrakentajat.

 

Valitse kieli - Choose language - Välj språk

Sastamalan seurakunta

In English På svenska

Rovasti Timo Kökön avauspuhe Kuutti Lavosen ja Osmo Rauhalan Tyrvään Pyhän Olavin kirkon maalausten luonnosnäyttelyssä

Suomen kansallismuseo, Helsinki 25.3.2010

Arvoisat läsnäolijat

Hyvät naiset ja herrat

Tyrvään Pyhän Olavin kirkko on seissyt saarellaan, nykyisen Sastamalan Vanhankirkonniemellään 500 vuotta. Rakentamisestaan saakka se on hallinnut maisemaa. Se ei ole puhutellut suuruudellaan tai mahtipontisuudellaan.

Kallioiseen maaperäänsä ja satakuntalaisen viljelyksen jo siihen aikaan vuosisataiseen perinteeseen juurtuneena ja siitä kasvaneena se on vain vakaasti asettunut paikalleen olemaan pysyvä ja turvallinen pysähdyspaikka kyselijän tietään kulkevalle ihmiselle.

Kirkkopiha on vuosisatojen aikana korottunut sen ympärillä niin, että kirkko ei kohoa korkealta perustukselta. Se on pikemminkin nöyrä, vieressä olevan Kallialan kylätaajaman ja sen talojen arkiseen mataluuteen sopeutunut ja ilman pelkoa lähestyttävä, tulijaa lämpimästi tervehtivä rakennus.

Mutta aikaa vastaan sen pääty seisoo korkeana, vahvana ja lujana, asiaansa, täällä maan päällä olevan kirkon kuulutettavakseen saamaa sanomaa jokaiselle lähestyjälleen ja koko tienoolle vakuuttavasti julistavana.

Vuoden 1997 syyskuun 21. päivän tuhopoltossa menetimme kaiken, mikä meille oli ollut tämän kirkkomme historiaa käsin kosketeltavasti säilyttänyttä, sen alttarin ja saarnatuolin, säätyläisten ovelliset ja muun rahvaan ovettomat, ahtaat penkit lakkinauloiksi pantuine männynlatvakarahkoineen, oksien kohdalta korkeiksi jääneet kuluneet lattiat, ihmissukupolvien käden kosketuksesta silkinsileiksi kiillottuneet porraskaiteiden selkäpuut, Antti Piimäsen korkean kattoholvin, lehterit maalauksineen, kaiken kirkossa olleen ohuella mustalla kaksivartisella villakankaalla verhottua kirkkomme surusauvaa myöten.

Jäljellä olivat vain jäähtyvät kiviset seinät ja niiden keskeltä ammottava taivaan korkeus.

Nyt jälleenrakentamisen päätyttyä ymmärrämme kuitenkin, että perimmäisimmät arvot - kirkkomme arvokkain aineeton perintö - on yhtä tallella kuin ennenkin. Sen historian kuuntelijalle seinien sisällä soi katolisen ajan perintönä siellä keskiajalla kaikunut gregoriaaninen kirkkolaulu taikka se dominikaaninen messu, jonka Mikael Agricola uskonpuhdistuksen aikaan otti luterilaisen jumalanpalveluksemme perustaksi.

Mihinkään katoamattomina ovat edelleen tallella Isonvihan aikaisen kirkkoherramme Johannes Wegeliuksen yhteydet Filip Jacob Speneriin ja pietismin juurtuminen suomalaiseen uskonelämään. Ja ennen kaikkea oli jäänyt olemaan tallella se yliaikainen sanoma, jota ihminen etsi ja jota kirkkomme oli aina julistanut, niin itäpäätynsä kolmiaukkoisen kuori-ikkunan Pyhän kolmiyhteyden lähelle tulemisessa, kuin Andreas Löfmarkin apostolien ja kärsimyshistorian kuvien sovituksen evankeliumissa.

Kirkon substanssia oli sen säilyttämä ja välittämä evankeliumin sanoma. Ajattelen, että tämäntapaisissa ajatuksissa seurakunnan asettama sisätilatyöryhmä ryhtyi kirkon maalaustyötä suunnittelemaan.

Kun seurakunta oli tehnyt päätöksen, että myös jälleenrakennettu ja vuonna 2003 valmistunut kirkko oli saava maalauksensa, tämänkin työn valmistelemisen toimekseen saanut sisätilatyöryhmä sai myös ohjeen, että kuvaohjelman tuli noudattaa tuhoutuneen kirkon kuvakertomusta.

Näin esimerkiksi Kristuksen kärsimisen historian piti tulla maalatuksi myös jälleenrakennettuun kirkkoon. Mitä maalataan, oli annettu. Vaikeampi, avoimeksi jäänyt ja sisätilatyöryhmän mielestä vastuullisempi oli kysymys, kuka maalaa. Kenet tai ketkä nykytaiteilijat seurakunta rohkenisi kutsua maalaamaan 500 vuoden perinnettä säilyttävään kirkkoon sata kuvaa oman aikamme uskontulkinnaksi olemaan siinä ehkä taas vuosisatoja eteenpäin?

Valintamenettelyssä ohitettiin nykyisin käytetyt, säännöksin määritellyt, ratkaisun tekoa mahdollisesti helpottavat menettelyt kutsukilpailuineen. Muutamat ihmiset ottivat henkilökohtaisen vastuun, ja asiaan perehdyttyään ja siinä vakuututtuaan kutsuivat työhön kaksi aikamme tunnustetuimpiin suomalaisiin kuvataiteilijoihin lukeutuvaa taidemaalaria, Kuutti Lavosen ja Osmo Rauhalan.

Sadan taideteoksen tilauksen Tyrvään Pyhän Olavin kirkkoon täytyi olla taiteilijoille itselleenkin sekä volyymin että maalattavan kohteen poikkeuksellisen historiallisen arvon näkökulmasta katsoen musertavan suuri ja vastuullinen tehtävä.

Työn alkaessa tekijöitä ymmärtääkseni tuli armahtaneeksi kirkossa pitkään viipynyt kosteus, joka esti aikaa kestävän maalaustuloksen aikaansaamisen ja antoi tekijöille työn sisäiseen kypsyttämiseen välttämättä tarvittua aikaa. Kuvaohjelmat etsivät lopullista muotoaan vielä maalaustyön kestäessä. Käytännöksi sovittiin, että kirkkoon maalattiin vasta sitten, kun jokainen luonnos oli tullut asetetussa luonnostoimikunnassa hyväksytyksi. Maalaustyön vuosina syntyi kirkkoon maalattujen ohella useita kauniita luonnoskuvia, joille kuvaohjelmassa ei lopulta ollut tilaa tai jotka sillä kertaa jäivät odottamaan aiheen kehittelyä edelleen.

Taiteilijat jakoivat tehtävänsä siten, että Osmo Rauhala maalasi kuorin ja alttarialueen maalaukset sekä saarnatuolin, yhteensä 71 taidekuvaa. Hänen kuoritilan maalauksensa lähtivät liikkeelle Raamatun alusta luomis- ja syntiinlankeemuskertomuksineen, nykyisen luonnontieteen virikkeiden yhtä hyvin kuin mytologisten mutaatioaiheiden tullessa mukaan tulkintoihin. Perinteiset aiheet Jumalan Karitsa ja Sanan jano eli peura lähteellä saivat keskeisen aseman kuorinäkymässä. Saarnatuolin sanomaksi tuli uusitestamentillinen "Alussa oli sana".

Kuutti Lavonen maalasi 29 kuvaansa lehterin kaiteisiin. Päätylehterin kaiteiden paneeleihin tulivat apostolien kuvat ja viimeinen tuomio. Pohjoislehterin kahteenkymmeneen paneeliin hän maalasi Kristuksen kärsimisen historian. Lavosen kärsimyskertomuksen pohjana olivat roomalaiskatolisen tradition mukaisen Via dolorosan 14 asemaa, mutta se myös poikkesi siitä. Taiteilijan mukaan kertomus tuli olemaan Tyrvään Pyhän Olavin kirkon oma kärsimyskertomus, sen "Seitsenristin ristintie".

Taiteilijoiden työskentelyyn ehti sisältyä paljon sekä ulkoista että sisäistä tuskaa. Kirkko tuli olemaan Lavosen ja Rauhalan kirkko, johon he maalasivat oman sielunsa. Ottamatta heidän työstään mitään pois, se vaikutelma jäi, että maalaustyö jossain määrin oli myös tekijöiden ja teettäjän yhteinen projekti, johon sisältyi paljon hyvää ja aitoa kohtaamista.

Keskustelu korkeakulttuurin edustajien ja työryhmämme paikkakuntalaisten maallikoiden kesken saattoi tuntua aivan todelliselta ja toisiaan kuuntelevalta dialogilta. Tilaajan kannalta vapauttavaa oli, että taitelijat tekivät työtään pieteetillä. Jäi mielikuva, että työ oli heille itselleenkin ainutkertainen kokemus, sekä suomalaisen kirkkotaiteen näkökulmasta että myös tehtävässä itsessään: voimatta paeta joutua sanomaan se, mikä on sanomatonta.

Molempia taiteilijoitamme ajatellen viittaan kirkkoon maalattuun kärsimyshistorian viimeiseen kuvaan, joka oikeastaan astui jo ulos kärsimyshistorian tapahtumista, sen avoimesta haudastakin, jatkaen kertomusta pääsiäisaamun valkenemiseen saakka. Se on Lavosen "Noli me tangere". Jeesus ja Maria Magdalena ovat siinä kenties lähempänä toisiaan kuin mitä evankeliumi kertoo. Kuvan viesti on kuitenkin Johanneksen tallettama, "älä minuun koske". Se on kirkon sivulehterin viimeinen kuva, lähinnä sitä kolmiaukkoista ikkunaa, mistä Pyhän kolminaisuuden pyhäaamun valo on paistanut seurakuntaa vastaan 500 vuotta. Se on kuva lähinnä alttaria ja sakramenttia, osalliseksi tulemisen paikkaa, jossa ihminen on lähimpänä Kristusta, kuin mitä hän tässä ajassa koskaan voi olla. Kuvan sanoma sitten kuitenkin on: "älä minuun koske".

Kristuksen koskettamanakin ihminen jää olemaan tässä maailmassa, mittaamattoman kaukana Pyhästä. Kosketettunakin jäädään ihmisen hauraan uskon varassa vain aavistamaan. Jää olemaan maallisen ja taivaallisen mittaamaton distanssi, pyhä etäisyys. Tämä etäisyys ja sitä heijastanut nöyryys oli mukana taiteilijoidemme työssä Tyrvään Pyhän Olavin kirkon maalaustyön edessä.

Tältä omassa elämässäni ylittämättömäksi jäävältä estradilta haluan kenenkään valtuuttamatta vielä lausua parhaat kiitokseni Teille, taidemaalarit Kuutti Lavonen ja Osmo Rauhala, siitä työstä, jossa omalla sielullanne maalasitte kirkkoomme tämän sukupolven tulkinnan Raamatun keskeisimmästä sanomasta ja siitä nöyrästä ja kunnioittavasta asenteesta, pieteetistä, jolla työnne teitte.

Tässä yhteydessä minulla on myös ainutkertainen tilaisuus lausua kiitoksemme Tyrvään Pyhän Olavin kirkon jälleenrakentamisen sisätilatyöryhmämme helsinkiläisille asiantuntijajäsenille, akateemikko Juha Leiviskälle, arkkitehdeille Maija Kairamolle ja Ulla Raholalle. Pääjohtaja Helena Edgrenille siitä, että asiantuntemuksellanne ja aktiivisella osallistumisellanne ja kommenteillanne itseänne säästämättä varmistitte työryhmämme ratkaisuille kestävät perusteet.

Kiitän myös Suomen kansallismuseota ja ylijohtaja Helena Edgreniä siitä, että vuosisatamme kirkkotaide ja Tyrvään Pyhän Olavin kirkko on tänään saanut arvokkaimman ajateltavissa olevan tilan tulla kaikkien suomalaisten tavoitettavaksi.

Näillä ajatuksilla avaan Kuutti Lavosen ja Osmo Rauhalan Tyrvään Pyhän Olavin kirkon taidemaalausten luonnostöiden näyttelyn.

- Takaisin.

Kuutti Lavosen luonnos. Kuva Pirjo Silveri

Timo Kökkö puhuu kansallismuseossa 25.3.2010. Kuva Pirjo Silveri.

Kuutti Lavonen keskustelee Timo Kökön kanssa luonnoksesta maaliskuussa 2008. Kuva Pirjo Silveri.

Osmo Rauhalan luonnos, Armo. Kuva Ville Heinonen

Osmo Rauhala ja Timo Kökkö kirkon taiteen julkistamistilaisuudessa. Kuva Pirjo Silveri.

Osmo Rauhala: Sanan jano Kuva Ville Heinonen.

Kuutti Lavonen: Viimeinen tuomio, luonnos Kuva Rauno Träskelin.

Kuutti Lavonen: Noli me Tangere. Kuva Pirjo Silveri.

Sivun alalaita.