Tyrvään Pyhän Olavin kirkko

Etusivulle.
Tyhjä.
Aukiolo
Tyhjä.
Tapahtuu Tyhjä.
Historia.
Tyhjä.
Paanutalkoot.
Tyhjä.
Tuhopoltto.
Tyhjä.
Jälleenrakennus.
Tyhjä.
Kirkonrakentajat.

 

Valitse kieli - Choose language - Välj språk

Sastamalan seurakunta

In English På svenska

Kirkkoherra emeritus Osmo Ojansivun puhe Tuhkasta noussut -näyttelyn avajaisissa

Suomen kansallismuseo, Helsinki 11.5.2010

Arvoisat kutsuvieraat!

Hyvät naiset ja herrat!

500-vuotisen Tyrvään Pyhän Olavin kirkon pitkän historian ehkä dramaattisin hetki koettiin meidän aikanamme.

Syyskuun 21. päivän aamu vuonna 1997 valkeni utuisen harmaana. Tyrvääläisille siitä tuli kuitenkin mustaakin mustempi. Tuhopolttaja oli iskenyt aamuyön tunteina ja niemellään muuttumattomuuden symbolina seissyt keskiaikainen kirkko kokenut täystuhon. Tuli nieli niin ajan patinoiman sisustuksen kuin äsken osittain uusitun paanukatonkin ja jykevät kivirakenteet kärsivät suuret vauriot.

Savuavilla raunioilla vaelsi mykistynyt seurakunta. Eihän tällaista voinut tapahtua. Piti aivan nipistää itseään todetakseen, että on hereillä. Tuota kokemusta tyrvääläinen ei unohda.

Ensi shokista selvittyä alettiin kysellä, miksi ja kuka? Näihinkin kysymyksiin löytyi onneksi aikanaan vastaus. Mutta hyvin nopeasti nousi myös mitä-kysymys. Mitä me nyt teemme? Pian tämä tuli hämmästyttävällä tavalla koko Suomen kysymykseksi. Mitä tehdä palaneelle keskiaikaiselle kivikirkolle, jonka sisustus oli rakennettu 1600- luvulta 1800-luvun alkupuolelle?
Tyrvääläisten oli vaikea hyväksyä menetystä. Järki sanoi, että vanhaa kirkkoa ei enää ole, mutta siitä huolimatta kollektiivisen surun takaa nousi hiljainen ja ääneenkin lausuttu toive, jospa kuitenkin saataisiin takaisin jotakin siitä tunteesta, jota kirkko oli edustanut ja jota sinne mentäessä oli koettu. Kirkolla oli paikka sielun maisemassa.

Tämän tunteen puki ensimmäisenä sanoiksi arkkipiispa John Vikström. Sen pariksi tuli suomalainen sisu. Pahalle ei anneta periksi. Jälleenrakennustyö sai tunnuslauseensa veteraanipolveen kuuluneen maanviljelijä Aarne Järän tunnetuista sanoista kirkon raunioilla. ” Me terhrään se uurelleen.” Siinä ei ollut uhoa, vaan nöyrä toivo, jota tuhon tuhka ei peittänyt. Näistä aineksista kasvoi Tyrvään Pyhän Olavin kirkon jälleenrakennustyön keskeisin asia, sen henki.

Vuodesta 1855 lähtien käyttämättömänä seisseen kirkon uusi elämä oli alkanut oikeastaan jo 1960-luvulla. Silloin Museoviraston toimesta kirkossa oli tehty korjaustöitä.
1970-luvulla myös seurakuntalaiset ja enenevästi matkailijat löysivät kirkon. Sen kunnosta alettiin huolehtia entistä tarkemmin. Siksi Museovirasto 1990-luvun alussa kehottikin seurakuntaa ryhtymään toimenpiteisiin vuodelta 1748 olleen haapapaanukaton etelälappeen uusimiseen. Elettiin 90-luvun syvän laman aikaa. Seurakunta joutui tekemään kipeitä leikkauksia ja rahojen laittaminen vanhan kirkon korjaaminen koettiin sellaisessa tilanteessa vaikeaksi.

Elimäen seurakunnan esimerkkiä seuraten päätettiin kokeilla onnistuisiko hanke talkootyönä. Museoviraston taholta seurakuntaa ohjattiin ja kannustettiin. Erityisesti arkkitehti, nykyinen yli-intendentti Sakari Mentu ja rakennuskonservaattori Olli Caven tekivät mittavan työn kirkon jälleenrakentamisessa. Tyrvääläisille heistä tuli asiantuntevia, yhteistyökykyisiä ja kunnioitettuja työtovereita.

Kattotalkoista kasvoi yllätykseksemme pieni kansanliike. Moni paikkakuntalainen heräsi paanunveistoon kuitenkin vasta kun 18000 paanua olivat jo katossa. ”Joko ne nyt loppuivat”, kyseltiin. Kirkon kattojuhla 31. päivänä elokuuta 1997 oli ikimuistoinen. Emeritus arkkipiispa Mikko Juva saarnasi. Oli sen kesän viimeinen kaunis päivä. Näin ainakin omissa muistoissani.

Tämä kaikki siis edelsi tuhopolton synkkää päivää. Kattotalkoissa koettu tekemisen ja valmiiksi saamisen riemu vaihtui suruun, mutta myös käskemättä syttyneeseen haluaan aloittaa uudet talkoot. Niitä tehtiin päivä kerrallaan, kuten joku talkoolainen työtä kuvasi. Jos ei olisi ollut ensimmäisiä kattotalkoita, tuskin olisi ollut myöskään toisia jällenrakennustalkoita.

Tyrvääläiset nousivat koko Suomen tietoisuuteen juuri kirkkotalkoittensa ansioista. Näistä miehistä ja naisista tuli aikamme kirkonrakentajia. Kuten myös taiteilija Mauri Kunnaksesta, joka Kustannusosakeyhtiö Otavan kanssa riensi Koiramäen joulukirkko-kirjalla auttamaan kirkkoa. Jälleenrakentaminen pystyttiin taloudellisesti toteuttamaan kokonaisuudessaan juuri talkoitten sekä lahjoitusten ja avustusten varassa, suurin piirein puolet ja puolet. Sitä voinee pitää jonkinlaisena Suomen ennätyksenä

Jällenrakennustyön keskeisiin ja erityisen onnistuneisiin asioihin kuuluvat henkilövalinnat. Arkkitehdiksi seurakunta valitsi Ulla Raholan ja työnjohtajaksi Esko Kangasniemen. Heistä oli tuleva erinomainen työpari ja kirkon jälleenrakennuksen keskeiset henkilöt.

Arkkitehdin ja seurakunnan päättäjien suureksi kysymykseksi nousi sisätila. Ulkoa kirkko oli luonnollista palauttaa entiseen asuunsa, mutta millainen tehdä sisätilasta. Arvovaltaiselta taholta ehdotettiin kopion tekemistä, joku ehdotti modernia interiööriä.

Jälleenrakennustyölle ei ollut valmista sabluunaa tai käsikirjoitusta. Me loimme sen itse. Oleellista oli tarttua asioihin ripeästi. Tuho ei lamauttanut seurakunnan päätöksentekoa. Se halusi asiaa sen kummemmin tarkentamatta entisen kaltaista ja arkkipiispan sanojen viitoittamana tunnelman palauttamista. Ulla Rahola kuunteli tarkasti näitä toiveita ja päätyi ehdottamaan sisätilan maiseman palauttamista eli tilallista rekonstruktiota. Siihen liittyivät massiivipuun käyttäminen ja vanhat työmenetelmät, mutta se mahdollisti uuden muotokielen. Niin päätettiin ja niin tehtiin.

Tilallinen rekonstruktio viitoitti tien myös toiselle merkittävälle ratkaisulle eli sisätilan maalaustyölle. Andreas Löfmarkin vuonna 1780 maalaama aihepiiri säilyi, mutta 2000-luvun taitelijoiden toteuttamana. Näin arkkitehtuuri ja taidemaalaus täydentävät toisiaan.

Seurakunta valitsi maalaustyön toteuttajiksi taidemaalarit Kuutti Lavosen ja Osmo Rauhalan. Heistä tuli, kuten olemme saaneet havaita, kirkon jälleenrakentamisen toinen keskeinen työpari. He maalasivat kirkkoon 101 taidekuvaa. Kirkon ikuinen ja ytimeltään muuttumaton sanoma on saanut taidekuvissa tämän ajan taiteilijoiden tulkinnan kristinuskon ydinsanomasta, ihmisen mittaisen. Taidekuvat ovat myös uskon kuvia.

Jälleenrakennustyön taustalla oli kaiken aikaa kirkko ja seurakunta. Kohde ei ollut mikä tahansa rakennus, vaan ihmisen ja Jumalan kohtaamiseen tarkoitettu paikka. Sekularisoituneen aikamme saattaa olla vaikea tällä perusteella erottaa rakennuksia toisistaan, mutta kirkolle ja seurakunnalle asia ei ole tai ei saisi olla näin. Kirkkorakennuksen tarkoitus on puhua tai julistaa Jumalan totuutta ja armoa. Siksi siellä vanhan teologisen käsityksen mukaan ei ole mitään pelkän itsensä tai koristelun vuoksi. Se mikä on, on tarkoitettu auttamaan ihmisen ja Pyhän Jumalan kohtaamista, armon löytymistä.

Tyrvään Pyhän Olavin kirkon jälleenrakentamisesta vastasi käytännössä Tyrvään, sittemmin Vammalan, nykyinen Sastamalan seurakunta. Luottamushenkilöt ja lukuiset toimikunnat sekä viranhaltijat tunsivat olevansa vastuussa nimenomaan tälle omalle seurakunnalleen. Erityisesti kirkkovaltuuston puheenjohtajat Risto Tuori ja Pertti Järvinen sekä kirkkoneuvoston varapuheenjohtajat Rauno Laitinen ja Maiju Vuorenoja joutuivat ottamaan suuren vastuun ja työpanoksen. Yhdessä meidän työntekijöiden kanssa he huolehtivat, että seurakunnan sydänääniä kuunneltiin ja noudatettiin.

Arkkipiispat John Vikström ja Jukka Paarma sekä piispat Ilkka Kantola ja Kari Mäkinen kävivät kirkolla useaan otteeseen ja antoivat täyden tuen jällenrakentamiselle. Kirkkohallituksen kautta saatu taloudellinen tuki mahdollisti jälleenrakennustyön.

Kirkkoherrana tunsin heti palon jälkeen, asiaa sen tarkemmin pohtimatta, velvollisuudekseni ottaa johtaakseni jälleenrakennustyö. Kukaan ei minua siihen pakottanut tai käskenyt, mutta näin jälkikäteen ajateltuna se ei ollut olleenkaan itsestäänselvyys. Nyt koen, että se on kuitenkin minun osakseni tullut harvinainen etuoikeus ja kunnia, josta olen loppuelämäni kiitollinen. Työparikseni tulivat talouspäälliköt, ensin Pauli Koivula ja sitten Paula Laasanen. Liioittelematta voin sanoa, että kirkon jälleenrakennustyö hallitsi työtämme kymmenen vuoden ajan. Aina ei ollut helppoa ja ongelmatonta, mutta saimme uutta voimaa kun näimme työn etenevän. Tapahtui jotakin samaa kuin kerran Gennesaretin järven rannalla, kun Jeesus siunasi pienen pojan eväät ja kaikille riitti. Meillä oli vain neuvottomuutemme ja kysymyksemme mutta saimme Jumalan siunauksen. Sellaisena me nyt tämän kokonaisuuden näemme. Siksi Tyrväällä nousi kirkko tuhkasta.

Suomen Kansallismuseo on nyt ottanut suunnitellakseen ja toteuttaakseen Tyrvään Pyhän Olavin kirkon Tuhkasta noussut -näyttelyn. Erityisesti me tyrvääläiset, nykyiset sastamalalaiset koemme tämä suurena kunnianosoituksena kirkkoamme, sen jälleenrakennustyötä ja tekijöitä kohtaan. Yhdessä taidemaalausten luonnosten kanssa nyt avattava näyttely luon vaikuttavan kokonaisuuden. Se katsoo taaksepäin, mutta on samalla osa aluillaan olevaa kirkon uutta vaihetta. Seurakunta on ison haasteen edessä, kun on nähtävissä, että kirkkotie tulevana kesänä täyttyy noin 100 000 kirkonkävijästä. Ihminen etsii yhä Pyhää.

Kiitän lämpimästi Suomen Kansallismuseota, ylijohtaja Helena Edgreniä ja kaikkia tämän näyttelyn suunnitteluun ja toteuttamiseen osallistuneita ja julistan näyttelyn avatuksi.

- Takaisin.

Tyrvään talkoolaisia työssä. Kuva Ulla Rahola.

Talkoolaiset rakentavat kirkkosalin sisäkattoa. Kuva Sakari Mentu.

Eero Niinikoski tekemässä kirkon sisäkattoa. Kuva Reijo Keskikiikonen.

Kalevi Saari veistämässä asehuoneen lattiaa. Kuva Ulla Rahola.

Talkoolaiset olivat kunniavieraina Tuhkasta noussut -näyttelyn avajaisissa. Kuva Pirjo Silveri.

Lea ja Rauno Heikkilä näyttelyyn tutustumassa. Kuva Pirjo Silveri.

Esko Kangasniemi esittelee kirkkotyömaalla käytettyjä työkaluja. Kuva Pirjo Silveri.

Sivun alalaita.